Elämä, mikä valtava aarre!

Elämä, mikä aarre on annettu mulle...

Elämä minä olen rakastanut sinua ja paljon. Minä olen nähnyt sinussa sellaista kauneutta, joka vetää hengityksen mukanaan, vie melkein kokonaan. Salpaantuu. Sellaista, joka saa silmät kostumaan sen kauneudesta ja palan nousemaan kurkkuun sen koskettavuudesta.

En usko, että sinä edes tiedät lainkaan, miten paljon sinussa olenkaan nähnyt. Vaikka sen äärelle useinkin pysähdyin ja  yritin kertoa, tuskin sain sanottua puoliakaan. Olen kuitenkin elämän Antajaa elämästäni kiittänyt päivittäin.

Minä olen nähnyt sinussa myös kovuutta ja kipua sekä tuskaa, jonka olen usein  tietoisesti painanut vain alas, koska en olisi kestänyt sitä sillä hetkellä. Minuun on sattunut.  Olen tehnyt sen niin monta kertaa, että varmaan usein uskot, että sellainen paino menneisyytemme päällä kuuluukin olla.

Olen jo oppinut, että välillä kaikkien alaspainettujen tunteiden kuuluisi päästä ulos, jottei paine kattilassa kerry liian suureksi ja elämä ala viheltämään kuin teepannu ja natista liitoksistaan. Annathan anteeksi, etten ole sitä lapsellisuuttani osanut tehdä tai ehkä juuri siksi jättänyt sen tekemättä. En ole osannut käsitellä elämää. 

Jos nyt elämä alkaisimme alusta, en tiedä muuttaisinko kuitenkaan mitään, koska kaikki ne kokemukset kolhuineen ovat tehneet minusta sinun kanssasi sen mitä olemme tänään. Tietenkin toivoisin, että osaisin pysyä elämässä kiinni, olisin rohkea niin kuin olen tähänkin asti uskaltanut olla; oma itseni, ja toivoisin ettet edelleenkään tekisi valintoja puolestani vaan antisit minun opetella onnistumisen ja erehtymisen kautta nauramista vedet silmissä kuin myös itkeä pettymyksen kyyneleitä.

Elämä, uusi aika on alkamassa kohdallani, joka on samaan aikaan tuttua ja vierasta. Minä olen kuitenkin ensimmäistä kertaa päästänyt toisen elämän lähemmäksi omaa elämääni kuin koskaan aikaisemmin. Minua pelottaa ja samaan aikaan olen onnellisin kuin koskaan.

Elämä - niin kuin tiedät - olen äärettömän vahva ja kouliintunut kanssasi monissa myrskyissä, jopa parkkiintunut. Mutta nyt,  uuden edessä,  huomaan olevani heikko, osaamaton ja jälleen se pieni uuvatti poika, jonka molemmat tunnemme hyvin kaukaa menneisyydestä. Olisin paljon mielummin se vahva, se tyyni, joksi olen kasvanut, se muka rohkea kuin se, joka pelkää hajoavansa murusiksi. Minusta on tullut esiin aivan uusi puoli; herkkä ja haavoittuva. Haluanko olla herkkä ja haavoittuva? En tiedä, juurihan näitä puolua olen niin kovasti koittanut pitää piilossa.

Tämä uusi edessäni oleva elämä on jo nyt näyttänyt minulle, että ainoa tapa todella elää on uskaltaa olla sekä se, joka tukee, että se, jota tuetaan. Myönnän opettelen, pääosin kauhuissani. Mutta kun eniten vapisen, minä muistan sinun sanasi ja kasvosi ja uskallan ehkä vähän, joka päivä vähän enemmän. Ja tästä uudesta tavasta elää minä olen sinulle kiitollinen. Aina.

Olen elämäni aikana oppinut elämän Antajalta, että sydän on lihas, joka vahvistuu käytössä, viisaus on voima, joka kasvaa eläessä, ja rakkaus on jotain, mikä ei koskaan kulu hukkaan. Minä olen saanut rakastaa. Sinuakin. Se on aika paljon, se. Olen löytänyt uudessa ajassa elämääni  ehjän ja rikkinäisen samaan aikaan. Kaiken pelkonsa kanssa niin hemmetin rohkean. Rakastetun.

Hilja Aaltonen kiteyttää runossaan, josta on tehty myös laulu, upeasti elämän syvyyden.

Elämä, mikä aarre on annettu mulle, niin vähän sen arvoa tänään ymmärrän. Oi, antaja lahjan, kuitenkin, kuitenkin sulle sydänharppuni kielet kiittämään viritän.

Olen nuori ja tunnen, pitkä on päivien saatto, minä huhuilen vuosien yli ja kauaksi nään. Olen huomisen lapsi ja käsissä juhlan aatto minä laulan aamuni kultaan kimmeltävään.

Sinun ovesi, elämä, lujasti suljetut ovat, vain niukasti luovutat, hetken kerrallaan. Ovat joskus kätesi kovat ja armottomat, sinun rystysi alla timantit muserretaan.

Sinä, elämän antaja, muistuta minua siitä, että päiväni rientää, aarteeni loppuun saa. Suo viisaus, etten tuhlaisi turhaan niitä. Joka sirpale siitä on kultaakin kalliinpaa.

Käsivarteni nuoret elämän seppeltä kantaa, sitä riittävän näyttää ylitse huomisen. Niin, ehkäpä kohta tahtoisin kaikkeni antaa, jos käteeni saisin pienen murusen. (Hilja Aaltonen)

kuuntele Minun lauluni elämästä elämälle