Tyroksikupillisen verran rakkautta

Vaikka lunta sataa vaakasuoraan, on noustava ylös kukonlaulun aikaan. Tänään jaetaan ruokakasseja köyhille ja vähävaraisille. Omat yöunet jäivät vähiin ja silmiä karvastelee. Siirrän syrjään lämpimän peiton ja tunnen jaloissani joulukuun pakkaset.

Soppatykki autonperässä, suuntana keskusta. Perässä tulee kuorma-autollinen lahjoituksena saatua ruokatavaraa ja toinen kuorma-auto täynnä pestyjä ja silitettyjä lahjoitusvaatteita. Saavumme tapahtumapaikalle ja jokainen aamun vapaaehtoinen toteaa kuin yhdessä suusta:" Taitaa tulla kylmä päivä, kun ihan luita paleltaa." Vapaaehtoiset aloittavat jakamaan valmiiksi tehtyjä ruokakasseja. Samalla itse huokaisen pienen ajatuksen Jumalalle, missä pyydän, että reilu tuhat kassia riittäisi tuolle pitkälle jonolle, joka jatkuu silmän kantamattomiin asti. Samaan aikaan katson kuinka talvivaatteita jakavaan telttaan sisälle syökseen äitejä lastenvaunujen kanssa etsimään lämpimiä vaatteita, eläkeläismummoja sulloutuu mukaan etsimään vilun poissa pitäviä talvitakkeja. Lähimpänä puhujalavaa löytyy jakopiste, josta tarjoillaan soppatykistä kuumaa makkarakeittoa.

Adamin Oi jouluyö täyttää kauppatorin kauniilla melodiallaan ja luo samalla lämmintä joulumieltä muuten niin kylmään päivään. Ihmiset toivottelevat toisilleen hyvä joulua. Katseeni kiinnittyy soppatykkijonoon, jossa selvästi kadulla ja ehkä metsissäkin elävä mies tulee jonoon hakemaan lämmintä makkarakeittoa. Kuluu tovi ja huomaan saman miehen menevän uudestaan hakemaan keittoa. Kuulen ja osittain luen huulilta, kuinka tuo mies kysyy arasti, että saisiko vielä yhden kupillisen, koska ei edes muista milloin olisi viimeksi syönyt, saatikka saanut lämmintä keittoa. Soppateltassa oleva vapaaehtoinen katsoo lämpimästi pyytäjää silmiin, koskettaa käden selkään ja sanoo: "Saat syödä niin monta kupillista kuin tahdot. Tämä keitto on juuri sinua varten." Miehen perässä tulee äiti kolmen lapsensa kanssa, ja hekin saavat kauniin hymyn kera tyroksikupilliset lämmintä keittoa. Tunnen äidin lapsineen diakonian vastaanotolta. Kysyn puolittain itseltäni ja samalla Jumalalta, että miksi jotkut syntyvät helvettiin ennen kuin ovat edes syntyneet. Jokin sisälläni liikuttuu ja huomaan silmieni kostuvan yksittäisistä kyynelistä. Vaikka olen työssäni köyhien auttajana opetellut kovettamaan itseäni, niin ajoittain puhdas sääli valtaa olemukseni niin kuin Jeesuksen, joka koki sääliä nähdessään kansan köyhyyden ja kurjuuden. 

Katseeni harhailee ja löytää jälleen tuon kadunmiehen, joka syö jälleen uutta kupillista maistuvaa makkarakeittoa. Kuinka monennetta kuppia mies söi, huomaan miettiväni ja samalla vastaan itselleni, että onko sillä väliä. Nälkä tulee sammuttaa, tuhahdan itselleni. Mutta oliko kadunmiehellä jo niin nälkä, ettei vatsa enää edes kurninut. Oliko niin nälkä, ettei ruokakaan sitä nälkää sammuttanut. Oliko miehellä Elämän nälkä. Pyyhin silmäni kyynelistä ja nostan katseeni ylös. Kadun mies laittaa tyhjän tyroksikupin roskiin ja katsoo minua suoraan silmiin ja lausuu äänettömästi huulillaan "KIITOS!", nostaa takinkaulukset pystyyn ja jatkaa matkaansa. Hän oli huomannut katseeni ja nähnyt ehkä kyyneleideni takana olevat ajatukset. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että olimme antaneet tuolle miehelle tyroksikupillisen verran rakkautta. (perustuu tositarinaan)

Helsingin sanomissa (28.12.2020) kysytään, miten ruokajonoja saataisiin lyhyemmiksi? Tämä yksinkertainen mutta samalla äärettömän vaikea kysymys on monisyinen ja ajankohtainen. Toisaalta se on ollut ajankohtainen jo useimpien vuosien ajan. Nyt kuitenkin näyttänee siltä, että leipäjonoista on muodostunut yhteiskunnallisia etuuksia ja tukia täydentävä rinnakkaisjärjestelmä, jonka yhteiskuntamme on hyväksynyt ja tämä tekee siitä hälyttävän ajankohtaisen.

Olen liki toistakymmentä vuotta tehnyt yhteiskunnallista leipäkirkkotyötä sekä Operaatio Ruokakassin (OR) perustajana ja sen entisenä toiminnanjohtajana, että eri seurakuntien kautta. Olen päässyt näkemään tämän työn mahdollisuudet ja haasteet. Ruokakassin saamisen tärkeys ja sen tuoma apu arjen todellisuuteen on monenkin kohdalla tarua ihmeellisempää. Jos ei ole tutustunut niihin moniin kyyneleitäkin silmiin nostaviin elämäntarinoihin, ei voi tietää oikeasti, millaiset kasvot on köyhyydellä. Vähättelemättä ketään on kuitenkin pakko todeta, että useimmiten me katsomme leipäjonoissa olevia melko ulkopuolelta ja menemme maittavan iltapalan jälkeen lämpöiseen sänkyymme nukkumaan. Monellakaan ruokakassiapuun turvautuvasta ei ole siihen mahdollista. Köyhyys on useimpien kohdalla kokonaisvaltainen, eikä kyse ole vain ruoan puutteesta. Ruoka on ehkä se, josta voidaan säästää, kun muusta ei enää voi. 

Tarvitaan osaavia ja matalan kynnyksen auttajia ja ohjaustyötä, jossa diakonian lisäksi hyödynnetään yhteiskunnan muut tukirakenteet ketterästi. Miettikääpä hetki, että jos alan asiantuntija väsyy ja tuskastuu raskaan byrokratian edessä usein ja on valmis heittämään hanskat tiskiin niin miten onkaan tavallisen Virtasen laita, koska ei monestikaan osaa tai edes kykene pitämään puoliaan.

Olisi valetta, jos sanoisi, ettei ilmaisten ruokakassien saaminen vedä puoleensa myös keplottelijoita. Kyllä vetää, jopa ärsyyntymiseen asti. Osa avunhakijoista kiertää jakelupisteestä toiseen saaden useimpia ruokakasseja viikon aikana. Vaikka diakoniassa ajattellaankin, että on hakijan oma nolo ja vastuu, jos käyttää auttajiensa apua väärin niin samaan hengenvetoon on myös todettava, ettei ajatus ole kestävällä pohjalla. Keplottelijoiden rinnalla minusta on ehkä kuitenkin kaikkein irvokkainta se, että jonoista, etenkin niiden pituudesta, tulee kaiken kärki; tänään meillä oli jonossa 1500... eilen oli 1300... jne. Ymmärrän, että jonojen pituus on pysäyttävä, ellei jopa shokeeraava. Tätä mediassakin on helppo hehkuttaa ja päivitellä. Katseet olisi nyt jo vihdoinkin käännettävä oireiden sijaan syihin. Ruokakassin jakajien ja saajien välistä näyttää kadonneen tai jopa uupuvan se kuuluisa diakonissosiaalinen työ, jossa avuntarvitsijan elämää ja taloutta käydään yhdessä läpi, jottei olisi tarvetta tulla jatkossa leipäjonoon. 

Näen erittäin hyvänä täydennyksenä lisääntyneet ns. "yhteiset pöydät", jossa luodaan yhteisöllisyyttä lämpimän aterian ja ruokakassien jakamisen lisäksi. Tämä on oikea alku monelle hyvälle kuten kuntoutumiselle, yksinäisyyden poistumiselle, monisyiselle köyhyydelle jne. Mutta jos nämäkin jäävät samalle ruokakassien jakamistasolle eli ns. tapahtumatasolle, tehdään silmälumetyötä eikä köyhyyden poistamistyötä. Herätän jopa kysymyksen siitä, että kumpi on auttamistyön keskiössä auttaja vai autettava? 

Kokemuksesta tiedän, että useiden kohdalla sydämellä ja yhteistyössä eri yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa tehty kokonaisvaltainen ja ratkaisukeskeinen konkreettinen muutos on saanut ihmeitä aikaan monikasvoisen köyhyyden poistumiseksi - yksittäinen yksilö kerrallaan. Tähän samaan viittaa Tuomo Laihiala HS:ssa ja siksi yhdyn hänen sanoihinsa myös siitä, että ruoka-apu on kaikkea muuta kuin ongelmaton asia.

Aivan kohta on kunnallisvaalit, joissa leipäjonot köyhyyden ilmentymänä olisi hyvä nostaa pöydälle. On vähintäänkin irvokasta, että samaan aikaan kun puhumme hyvinvointivaltiosta ja syötämme kalliita veroeurojamme ties minne ja mihin, meillä on iso joukko omaa kansaamme, jotka joutuvat turvautumaan perustarpeiden täyttämiseksi leipäjonoihin. Mitä asiaan vastaan sisäministerimme Maria Ohisalo? Eikö hyvinvointivaltion tulisi automaattisesti turvata kaikkien kansalaistensa perustarpeet. Ja jos se ei ole siihen pystynyt, niin miksi ei? Ongelman ratkaiseminen ei ole mutkaton mutta ei myöskään mahdoton tehtävä, jos tahtoa löytyy. Löytyykö?